JUURIANI VAHVISTAMASSA HEINJOEN HEVOSSAARESSA

Kesäkuun lopussa 2008 minulle ja sisarelleni Maritta Illille järjestyi mahdollisuus osallistua Heinjoki-Säätiön hallinnon jäsenten matkalle Viipuriin ja Heinjoen kyliin. Minulle matka äitini Lotta Henrikssonin os. Mannisen kotikonnuille oli toinen. Olimme käyneet vanhempieni ja tuttavapariskunnan kanssa kesällä 1995 Heinjoen Hevossaaressa. Aikaisemmin äitini ei sinne ollut halunnut lähteä. Onneksi ehdimme tehdä tuon matkan, kun äitini oli vielä voimissaan.

Toiseen retkeeni Heinjoelle osallistui yhteensä 19 matkaaja; suurin osa monet kerrat juurillaan Heinjoelle käyneitä, joitakin jopa siellä syntyneitä ja vain muutama meitä lähes ensikertalaisia. Asian- ja paikantuntemusta riitti, ja matkaa johdatteli erinomaisesti Säätiön hallituksen puheenjohtaja Martti Pynninen. Teiden kunnon vuoksi tarkkoja matkasuunnitelmia ei voitu tehdä etukäteen.

Aikaisemmista Heinjoen hyvistä liikenneyhteyksistä kertoivat näkemämme Heinjoen rautatieasema ja lentokentän alue. Viipuri-Heijoki maantie oli valmistunut jo vuonna 1927, ja siitä oli merkkinä Kurvilan kylässä numerokivi tien varrella. Matkan varrella hallituksen taiteilijajäsen Kauko Kuparinen viritti komealla äänellään yhteislaulun Karjalan kunnailla, johon oli helppo yhtyä.

Tali-Ihantalan taistelu oli tuoreen elokuvan kautta lähes kaikille tuttu. Vaikuttavaa olikin pysähtyä taistelun muistomerkille. Suomi pystyi ennenäkemättömällä taistelutahdollaan saksalaisten ilmavoimien avustamana voittamaan vahvuudeltaan venäläisten kolminkertaisen joukon vuonna 1944. Tämä ratkaiseva suomalaisten torjuntavoitto nopeutti osaltaan venäläisten suurhyökkäyksen loppumista Kannaksella.

Antreassa ihailtiin auringossa kimaltelevaa vuolasta Vuoksen virtaa ja sen siltoja. Vanha Kuukaupin kaarisilta teki syvän vaikutuksen vierellään uusi vähän korkeammalla kulkeva uusi silta. Iltaa vietimme Viipurissa iloisissa tunnelmissa Pyöreän tornin ravintolassa, jossa laulukin raikui. Illan päätteeksi kävelykierroksella hotelliin näimme Hirvipatsaan ja Alvar Aallon suunnitteleman kirjaston.

Toisen retkipäivämme kohde Kääntymä jouduttiin jättämään väliin tien huonon kunnon vuoksi. Heinjoen kirkonkylässä kokoonnuimme Heinjoen kirkon paikalle Säätiön toimesta pystytetyn muistomerkin äärelle. Kauniissa seremoniassa Kauko Kuparisen panhuiluesityksen ja Martti Pynnisen muistotervehdyksen jälkeen Säätiön hallintoneuvoston puheenjohtajat Lauri Kykkänen ja Marja Paakki laskivat kukkavihon muistomerkille. Tilaisuus päättyi yhteisesti laulettuun suvivirteen. Kirkonkylässä kunnioitusta herätti ainoa säilynyt rakennus massiivinen kansakoulu, jossa matkalla ollut Sirkka Paakki oli aloittanut koulunkäyntinsä. Muistikuvana hänellä oli, että uuden upean koulun valkeita seiniä ei saanut koskea, jotta ne säilyisivät puhtaina. Kauppa oli kiinni, mutta uusi sininen puhelinkioski oli tullut koulun viereen.

Jatkoimme Ristseppälään, jossa oli sekä kauppa että kioski pieniä eväsostoja varten. Matkalla näimme Heinjoen virtaavan vähävetisenä, Linnalammen kukkulan, myös Kopralassa käytiin. Kylistä ja sen asukkaista saatiin paljon tietoa matkalaisten kertomana.

Oma jännityksen kohteeni oli, minkälainen on tie äitini kotikylään Hevossaareen. Etukäteen oli vahva käsitys tien heikosta kunnosta, mistä syystä tuo kylä oli monilta jäänyt näkemättä. Kaikkien yllätykseksi tietä oli lähiaikoina parannettu, ja se oli kyläteistä parhaassa kunnossa. Koko tie oli hiekoitettu, ja kaikki pehmeät suotaipaleet olivat paksun sorakerroksen ansiosta kestäviä. Karttaa lukien kerrottiin asukkaiden nimiä, ja tien kunto säilyi hyvänä.

Oma pulssini ja varmasti myös ensikertaa matkalla mukana olleen sisareni pulssi kohosivat, ja jännitys tiivistyi. Pääsemmekö perille, löydämmekö paikan? Valamon ruusujen keskellä pienen kävelymatkan jälkeen olimme asumuksen raunioilla. Tunne oli vahva äitini ja mummoni kotikonnuista ja myös siitä, että sinne pitää palata uudelleen.

Kotimatkalla Viipuri ja Vaalimaa sivuutettiin vauhdilla, ja meillä kaikilla oli kiitollinen olo erinomaisesti onnistuneesta kotiseutumatkasta. Näimme auton ikkunasta punaisia metsämansikoita, joista äiti oli aina kertonut. Jotkut meistä onnistuivat kuulemaan Karjalan käenkin kukkuvan. Ihmisellä pitää olla juuret ja siivet. Niitä juuria me olimme käyneet vahvistamassa.

Juttu on julkaistu Vihdissä 26.7.2009 järjestetyissä Heinjoki-juhlissa jaetussa Heinjokelainen-lehdessä, jonka kokoamisesta olen vastannut.

Varpu-Leena Malmgren
Vihdin kunnanvaltuuston II varapuheenjohtaja