Lapsuuteni kodit

Kuulun suuriin ikäluokkiin. Tilastojen mukaan meitä vuonna 1948 syntyneitä on eniten elossa kaikista ikäluokista. Edellisenä vuonna syntyneitä oli vähän enemmän, mutta heitä on elossa vähemmän. Huikea on kehitys lapsuuteni ajoista nykypäivään, jos sitä mitataan vaikkapa tekniikan saavutuksilla. Syntymäkotini oli pieni punamullalla maalattu mökki, joka oli rakennettu rintamamiestilalle. Mökissä ei ollut edes sähköä, muista mukavuuksista puhumattakaan.
 
Ollessani 8-vuotias, muutimme uuteen isompaan taloon samana päivänä, kun pikkuveli tuotiin laitokselta kotiin. Oli itsenäisyyspäivä vuonna 1956. Siniristiliput liehuivat saloissa. Päivän täytti uuden kodin ja pikkuveljen tulon odotus. Silloin ei ollut huonojen yhteyksien takia mahdollista käydä veljeä laitoksella tapaamassa. Uusi koti oli upea. Avaran tuvan ikkunat tuntuivat suurilta, lakattu puulattia kiilteli uutuuttaan, ja uudet räsymatot antoivat väriä vaaleaan huoneeseen. Siinäkään talossa ei olut aluksi sähköä, vaikka asuimme runsaan 30 kilometrin päässä Helsingistä. Kännyköiden, tietokoneiden ja internet-yhteyksien aikana se kuulostaa oudolta. Mihin huikea kehitys johtaneekaan? Toivottavasti emme unohda ihmistä ja lähimmäistä kaiken kehityksen keskellä.
 
Vielä ennen oman kodin perustamista ehdin asua vähän aikaa kolmannessa talossa, jonka vanhempani rakensivat. Se oli jo varustettu kaikilla mukavuuksilla. Loppujen lopuksi muuton tunnelmat eivät ole läheskään niin hyvin mielessäni, kuin 8-vuotiaana.
 
Aineellisista puutteista huolimatta muistelen lapsuuttani onnellisena ja turvallisena aikana. Omille harrastuksille ei silloinkaan jäänyt paljon aikaa, mutta perheen kanssa yhdessä teimme monenlaista hyödyllistä. Ehkä sitä juuri puuttuu eniten nykyajan ihmisiltä, aikaa yhdessä olemiselle ja yhdessä tekemiselle.